vp

Edellisestä kirjotuksesta onkin näköjään jo hyvä tovi ja mun alkuperänen suunnitelma oli kirjottaa sitten kun oon ollu kuukauden Suomessa mutta kappas, vähän venähti. Ei se mitään, kerron nyt teille ettei oo mitään kerrottavaa.

Tulin siis tosiaan sillon 5. heinäkuuta ja siitä asti oon ollu melkein koko ajan menossa, kavereita kavereita kavereita, aina tekemässä jotain, ihan mahtavaa! Ei kovin montaa tylsää hetkee oo tullu vietettyä (ellei laske jotain myöhään venähtäneita dataus sessioita...)
Mulla ei oo mitään syvällisiä ajatuksia tästä paluusta tai sopeutumisesta tai viime aikoina oikeen mistään järkevästä (kaikki järjetön ja epäolennainen on tullu filosofoitua vähän pidemmänkin kaavan kautta, hmm). Ei tässä voi sanoo oikee paljoo, se oli siinä. Mutta se oli vaan mulle, eihän siellä kukaan muu ollu. Niin filosofisesti voidaan pohtia että mitä se viime vuos sitten olikaan? Nyt on täällä, just siinä mihin jäi, samana tyyppinä samojen tyyppien kanssa paitsi ettei oo se sama, joku muuttuja tässä yhtälössä on ollu.

Ei sitä tunnetta voi kuvailla kun rakennat vuoden ajan elämää, sopeudut ja koitat tehdä niitä juttuja vieraassa ympäristössä mitkä tuntuu omalta ja koitat olla onnellinen ja sitten tuut takasin sinne mistä sä lähdit ja kaikki se mitä sä sait rakennettua häviää niiku vedettäis matto jalkojen alta. Jotkut rypee jossai masennuksessa, en ite huomannu missään vaiheessa sellasta vaihetta että vihaisin nyt Suomee ja haluaisin takasin Ranskaan enkä koskaan lähtee sieltä.

Jos jotain oon huomannu viime vuoden aikana niin on se että Suomi on mulle oikee maa ja todellakin sen että Ranskaan mä en kuulu. En sitten tiedä kuinka sallittua on sanoo jotain tällasta ääneen, eikö kaikki muka halua kuulla että oli mahtavaa ja elämäni paras vuosi ja rakastan kohdemaatani? No nyt jymypommi kaikille; aina ei ollu mahtavaa, ei todellakaa ollut elämäni paras vuosi enkä rakasta Ranskaa tulisesti. En rakasta Ranskaa ollenkaan. On se kiva maa mutta rakastaa on vaan liian vahva sana mun sanavarastossa.

Mut ei tätä nyt pidä väärinkään ymmärtää, kyllä mulla oli kivaakin. Koin niin monta sataa asiaa mitä mä tiedän että murto-osa tässä maailmassa pääsee kokemaan, niin hyvii kun huonojakin mut kaikki ne yhdessä muodosti omanlaisensa kokonaisuutensa. Ja voi siihen olla ihan tyytyväinenkin, kokonaisuutena.

Ja tiettekö, vaihtarivuodesta on ihan äärettömän vaikee puhua kun ihmiset jotka ei tiedä kyselee. No, millasta oli? Mitä tohonkin sitten vastaat? Ne haluaa kuulla että oli mahtavaa ja tein jänniä juttuja aina ja kuinka ihmeellistä on ja että puhun täydellistä ranskaa. Jos vastaisin totuudenmukasesti vaikeeta, niin sillonhan ne olis aivan ihmeissään, mitä tämä on???!?! Mut mitä jos mä tuun kysymään hyvän päivän tutulta, noh, millanen sun viime vuosi oli? Oliko sillä kenties tosi mahtava vuosi? Ei yhtään vaikeuksia koulussa tai perheessä tai kavereiden kanssa tai ylipäätään millään elämän alueella? Menikö kaikki just tosi putkeen ja saiko se vihdoinkin sen ruotsin kympin? Niin... Ehkä sillä olikin ihan normaali vuosi, joskus elämä potki päähän ja sit oltiin taas huipulla, oli välillä vähän vaikeeta ja hommia olis riittäny vaikka muille jakaa.
Kerron salaisuuden.




Ihan normaalia elämää mäkin siellä elin; joskus elämä potki päähän, jopa astetta rankemmin ja sitten oltiin huipulla, kyllähän se oli vaikeeta ja se työmäärä oli uuvuttava. Mulla olikin normaali vuosi.

Vaikeinta oli se pohjan luominen. Kavereiden saaminen. Mut kaikkihan me on oltu siinä tilanteessa joskus, eikö? Taaskaan ei pidä ymmärtää väärin, en mä sano että kaikki siellä maailmalla pärjäis. Joskushan se ystävien saanti saattaa tällä omallakain äidinkielellä olla ylivoimasta, lisää siihen sitten vieras kieli ja kulttuuri ja se että sä oot se "mamu-nuori".

Nii.

Mut kyllä mä tästä kaikesta huolimatta voin suositella vaihtoon lähtemistä, siellä kyllä kasvaa henkisesti niin että kohisee. Jokanen vaihtovuosi on ainutlaatunen kokemus eikä mitään valmista mallia oo, sen on huomannu kun on vertaillu vaihtarikavereiden kanssa. Mut jännää on kyllä se et kaikista näistä meidän vuosien eroista huolimatta kaikkien pohjimmaiset fiilikset on kutakuinki samat.

Mutta nyt eläköidyn tästä vaihtariblogin pidosta, jos jotakuta ihan hirveesti jostain kumman syystä sattuu kiinnostamaan mun Suomi-elämä kaikessa sen mielettömyydessään niin voi seurailla mun ja kahden mun parhaan kaverin yhteistä blogia, Meiän blogi.

VOUS ME MANQUEZ !

Nyt kuitenkin, kiitos ja kumarrus, viimeset bisut ja pusut. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

-A